Juuriltaan irroitettu


Blogin kirjoittaja Raili Tiihonen on perhepsykoterapeutti, työnohjaaja ja terapeuttinen sielunhoitaja
Olen työurani aikana ollut työssä ulkomailla. Kielen oppiminen ja erilaisiin kulttuureihin sopeutuminen tuntuivat joinakin hetkinä haastavilta. Kielikoulun aikana sattuneet mokat olivat nolostuttavia. Nyt noille sattumuksille voi jo hyväntahtoisesti naureskella.
Pisimmän jakson ulkomailla asuin ympäristössä, jossa en ulkonäöltäni juuri poikennut kantaväestöstä. Kadulla kävellessä ei kukaan voinut päätellä, että olin ulkomaalainen. Mutta niin pian kuin avasin suuni, aloin saada reaktioita. Suomalainen aksenttini antoi minut oitis ilmi. Vaikka koin ympärilläni paljon samankaltaisuutta, niin erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus oli aika ajoin varsin voimakasta. Myös työn tekeminen yhdessä erilaisista kulttuureista tulevien kanssa loi haastavia tilanteita.
Oma kokemus elämisestä vieraassa kulttuurissa antoi pohjaa ymmärtää heitä, joiden parissa tuohon aikaan työskentelin. Moni oli joutunut jättämään kotimaansa pakon edessä. Moni oli kokenut painostusta, uhkailua tai väkivaltaa, mikä oli johtanut päätökseen jättää kotimaa. Jotkut olivat lähteneet paremman elämän toivossa. Myytti siitä, että Euroopassa voi päästä töihin ja paremman elintason piiriin, oli herättänyt toivon. Kun sitten oli onnistuttu pääsemään perille kohdemaahan, alkoi myytti murtua: Ei työtä, ei asuntoa, jatkuva huoli siitä, että tulee pidätetyksi ja palautetuksi omaan maahan. Yksin elävälle kaikki oli vielä yksinkertaisempaa, mutta entä sitten kun kyseessä oli perhe pienine lapsineen.
Olin muutama viikko sitten kuuntelemassa psykoanalyytikko, professori Salman Akhtaria. Hän on tutkinut ja luennoinut paljon vähemmistöjen asioista ja maahanmuuton aiheuttamista traumoista. Hän puhui hämmennyksestä ja disorientoivasta ahdistuksesta, jota maahanmuuttajat, turvapaikanhakijat ja pakolaiset kokevat. Kotimaasta muuttaminen aiheuttaa ahdistusta, joka johtuu mm. fyysisen ympäristön muutoksesta. Muutossa tutut maisemat, tuoksut ja äänet muuttuvat erilaiseksi. Henkilökohtaisen omaisuuden, kodin ja itselle kuuluvien esineiden menettäminen tuottaa psyykkistä kipua. Uudessa elinympäristössä on paljon uutta opittavaa: arjen askareet, uudenlaisten esineiden käyttö, tavat, puhumattakaan kielestä. Kaikki tämä vaatii energiaa.
Mutta miten ryhtyä rakentamaan uutta, jos mieli on järkkynyt siitä, mitä on joutunut kokemaan. Maastamuuton synnyttämän trauman syvyyteen vaikuttaa se, onko muutto ollut vapaaehtoinen vai pakollinen. Vaikutuksensa on myös sillä, miten muutto on tapahtunut. Oliko se nopea, paonomainen? Oliko aikaa hyvästellä läheiset? Mitä pakomatkalla on koettu? Myös sillä on merkitystä, miten kaukana kohdemaan kulttuuri on omasta kulttuurista.
Uuteen kulttuuriin sopeutuminen tapahtuu erilaisten vaiheiden kautta. Usein alussa on ihastumisen vaihe, jolloin uuden asuinmaan olosuhteet ja elämä näyttäytyvät kiehtovana. Jossain vaiheessa alkaa kulttuurishokki puskea päälle. Kriittisyys ja tyytymättömyys valtaavat mielen, ja arjen asiat tuntuvat hankalilta. Koti-ikävä vaivaa. Shokkia seuraa tasaisempi vaihe, jolloin kriittisyys ja tyytyväisyys vuorottelevat ja kulkevat rintarinnan. Parasta lääkettä maahanmuuttajan kotoutumisessa on kontaktit kantaväestöön. Vuorovaikutus toisten kanssa lieventää vierauden tunnetta. Se tuo turvallisuutta, ja tasoittaa tietä voimaantumiselle.
Nostan hattua niille suomalaisille, jotka ovat mukana erilaisissa aktiviteeteissa maahanmuuttajien kanssa. Tutustuminen, yhteyteen ottaminen ja rinnakkain eläminen ovat parasta estolääkettä syrjäytymiselle ja radikalisoitumiselle.
Voit kuulla lisää ajatuksiani seminaarissa, jonka pidän Suomen ACC:n VII konferenssissa Lahden Sibeliustalolla 19.1.2018.