Olin viime viikolla kollegani Akseli Mäkelän ja toimittaja Marja Salmelan kanssa tekemässä Suomen
ACC:n ja Radio Dein yhdessä tuottamaa Mielen huoltoa -ohjelmasarjaa. Yksi aiheemme oli
yksinäisyydestä yhteyteen. Nauhoituksen jälkeen olen löytänyt itseni tuon tuostakin ajattelemasta
yksinäisyyttä. Aihe on yhteiskunnallisesti ajankohtainen ja pinnalla oleva puheenaihe. Menneiden
korona vuosien aikana suuri joukko ihmisiä joutui olosuhteiden pakosta kokemaan yksinäisyyttä.
Enemmän kuin ulkoisia yksinäisyyden taustatekijöitä, olen pohdiskellut sisäisiä syitä yksinäisyyteen.
Mikä tekee meistä arkoja suhteessa muihin ihmisiin? Mikä saa meidät karttelemaan, jopa
eristäytymään? Mistä tällainen ohjelmointi on syntynyt mieleen?
On hyvä pysähtyä tutkimaan omaa yksinäisyyden kokemusta ja kuulostella kaipausta yhteyteen.
Millainen se on? Missä määrin se tyydyttyy? Ja jos se ei tyydyty riittävästi, mikä sen estää?
Nimittäin voi olla, että kannamme mielessämme jonkinlaisia sisäisiä pidäkkeitä, mikä tulee esiin
esim. passiivisuutena ihmissuhteissa, aloitteellisuuden puutteena, jonkinlaisena lukkona,
sosiaalisena jähmeytenä. Ihminen on kuin itsensä vanki. Halu olisi tutustua uusiin ihmisiin ja solmia
ihmissuhteita, mutta ei vain pääse liikkeelle. Jokin pidättää. Ja kun tapaa heitä, voi mieleen hiipiä
jälkeen päin kalvava olo. Haluaako tuo toinen olla kanssani tekemisissä? Mitähän hän ajattelee
minusta oikeasti? Olenko liikaa kiinni tuossa ihmisessä? Olenko varmasti tervetullut tähän
ryhmään? Tapaaminen ei jätäkään jälkeensä iloa ja tyydytystä koetusta yhteydestä. Yksinäisyys
lienee kivuliainta silloin, kun ympärillä on ihmisiä, mutta yhteyttä ei silti kokea. Näin voi käydä myös
parisuhteessa.
Jos tunnistaa itsessä tällaisen sisäisen pidäkkeen, voi pysähtyä kuuntelemaan sitä. Yksi
käytännöllinen tapa on käydä keskustelua itsensä kanssa. Kun pysähdymme sen äärellä, se alkaa
puhua eri tavoin, joista yksi on kehon kieli. Kehotuntemukset voivat olla hyvin pieniä ja arkoja,
mutta ne ilmaisevat keskeistä sisältöä siitä, mitä jähmettymisessä tapahtuu. Esimerkiksi palleassa
voi tuntua pieni kiristyminen. Silloin voi kysyä, mitä haluat kertoa minulle. Kehotuntemukset
kantavat tunteita, ja niiden äärelle on tärkeä pysähtyä. Voi puhua itselleen lempeästi vaikkapa näin:
”Kiitos, että ilmaiset itseäsi minulle. Tähän asti en ole osannut pysähtyä sinun äärellesi, enkä antaa
arvoa sinulle. Nyt minä huomaan sinut. Nyt haluan kuulla sinua. Olen tässä.”
Tällainen keskustelu itsensä kanssa saa usein nousemaan mieleen varhaisia muistoja jostakin vaille
jäämisestä. Tyypillisesti se liittyy kuulluksi, nähdyksi, kannatelluksi tai suojatuksi tulemiseen. Toisin
sanoen lapsi on jäänyt kivuliaalla tavalla liian yksin keskeisten kiintymystarpeiden ja tunteiden
kanssa. Kipu siitä lähtee elämään mukana kehomuistissa, ja samalla kosketus omiin tunteisiin ja
tarpeisiin jää ohueksi. Ihminen kehittää suojakseen toimintataipumuksen, jossa hän pitää
välimatkaa toisiin. Koska omat tunteet ovat lapsena jääneet vieraiksi, ne voivat aikuisenakin
synnyttää pelkoa ja ahdistusta. Niiden kuunteleminen voi tuntua liian vaaralliselle. On helpompi
sivuuttaa tunteet ja välttää ajan tuhlaamista omien tarpeidensa kuunteluun. Ihminen toimii silloin
itseään kohtaan samalla tavalla, kuin hänen huoltajansa on toiminut häntä kohtaan. Hän ei osaa
arvostaa omia tunteitaan, ja voi jopa vähätellä niitä. Itse asiassa hän hylkää itsensä. Tämä on hänen
yrityksensä suojautua kokemasta uudelleen alkuperäistä vaille jäämisen kipua, johon liittyy usein myös häpeä.
”En tule hyväksytyksi äidin/isän silmissä tällaisena kuin olen, siispä minussa on jokin
vika. Olen vääränlainen”.
Pelko hylätyksi tulemisesta ja häpeään joutumisesta elää autonomisen hermoston aktivaatiossa ja
kehon reaktioissa. Se voi tuntua aivan konkreettisena lihasten jähmettymisenä.
Tunnistamattomana tunteet ohjaavat käyttäytymistä, mikä näkyy esim. varautuneena
suhtautumisena toisiin, arkuutena sitoutua ihmissuhteisiin tai vetäytymisenä tilanteista, joissa olisi
tarjolla yhteys toisten kanssa. Turvalliset ihmissuhteet kasvattavat lapsen mielessä itseluottamusta
sosiaalisen liittymisen alueella. Hylätyksi tulemisen kokemukset ja häpeä murentavat sitä,
ruokkivat pelkoa nähdyksi tulemisesta ja saavat aikaan itsen vähättelyä.
On hyvä, jos omaa kipuaan pystyy kuuntelemaan turvallisesti edes hetken. Tilannetta voi helpottaa
mielikuvan luominen haavoittuneesta sisäisestä lapsesta, jonka äärellä voi opetella pysähtymään
kuunnellen ja läsnä ollen. Lapsuudessa koettua kivuliasta kokemusta ei voi enää muuttaa, mutta
sen vaikutuksia elämässä tänä päivänä voi muuttaa. Vaikeiden tunteiden kohtaaminen ja
työstäminen ohjaa itsemyötätuntoon ja purkaa rajoittavia toimintataipumuksia. Silloin mielen
sisäinen ja kehossa tunnettava jännitys alkaa purkautua ja turvallisuus lisääntyy. Myös pidäkkeet
suhteessa toisiin ihmisiin alkavat murentua ja yksinäisyyden kipu helpottaa.
Kristillisestä näkökulmasta katsottuna tämän kuten kaiken muunkin kivun keskellä me voimme
etsiä apua ja turvaa Jumalan Sanasta. Jeesukselle ei inhimillinen kipu ollut vierasta. Jesajan kirjan 53.
luvussa kerrotaan: ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme.”
Voimme rukouksessa tuoda Hänen eteensä kaikenlaiset taakkamme ja jäädä siihen Hänen
kannateltavakseen. Kannateltuna oleminen suhteessa Jumalaan hoitaa salatulla tavalla myös sitä
kipua, mikä liittyy kykyyn olla kannateltu suhteessa ihmiseen.