Tunnetko surun?

Blogin kirjoittaja Raili Tiihonen on perhepsykoterapeutti, tunnekeskeinen pariterapeutti ja työnohjaaja
www.perennite.fi

Pyhäinpäivänä muistelin edesmenneitä rakkaitani. Molemmat vanhempani ja nuorin veljeni ovat kuolleet jo vuosia sitten. Suruprosessi kaikkien kolmen menetyksen jälkeen on ollut omanlaisensa ja ottanut aikaa. Vuosien myötä suru on muuttunut kaipaukseksi ja rakkaudeksi.

Surutyötä joudutaan tekemään kaikenlaisissa eroissa, lopettamisissa tai siirtymissä. Surutyö on keskeistä henkisessä kasvussa, mielen prosesseissa ja lapsuustraumojen työstämisissä. Surun kautta irrottaudutaan jostain, luovutaan ja luovutetaan. Irtautumisen hetki tekee kipeää. Surutyötä joutuu tekemään, kun menetys tulee annettuna ja myös silloin, kun se on oma valinta. 

Luopuminen muuttaa aina jotain. Jotakin menetetään. Kyky käsitellä menetystä riippuu paljon aiemmin koetusta. Millaisia menetyksiä sinulla on ollut? Millä tavoin olet niissä reagoinut? Oletko niitä ihmisiä, jotka repäisevät itsensä irti, katkaisevat siteet riuhtaisulla? Vetäydytkö sen jälkeen ehkä nuolemaan yksin haavojasi? Vai tulevatko syvemmät tunteet esiin kenties vihaisina, katkerina tai kostonhaluisina reaktioina? Haluatko olla ajattelematta koko asiaa, unohtaa, ja olla aivan kuin sitä ei olisikaan? Onko menetyksen synnyttämien tunteiden äärelle liian tuskallista pysähtyä? Tai oletko ehkä kokenut menetyksiä, joissa tunteet saavatkin tulla ja olla? Et tarvitse kieltää niitä, et torjua, vaan annat niille vapauden kuljettaa sinua luopumisen prosessin läpi.

Luopuminen on portti johonkin. Portista astuminen voi tuntua mahdottomalta. Irrottautuminen tutusta ja turvallisesta, vaikka se olisi käynyt itselle kuormittavaksi, jopa tuhoavaksi, ei ole helppoa. Jäädäkö siihen, vai lähteäkö liikkeelle? 

Irti päästäminen vapauttaa tilaa uudelle. Irtautumista voi tehdä pienin askelin kuin tunnustellen. Ehkä tulee otettavaksi kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Eteenpäin voi kulkea sitä mukaa, minkä oma turvallisuuden tunne sallii. On hyvä kuulostella, mikä menetyksessä on olennaista. Mistä itse asiassa joutuu luopumaan, mitä jää jäljelle? Mitä se muuttaa elämässä? Mitä se ottaa? Mitä se antaa? Mikä sen merkitys on itselle?

Elämä tarjoaa useimmille meistä tilaisuuksia harjoitella luopumista ja vahvistua kyvyssämme käsitellä menetyksiä. Kiinnijääminen omiin reaktiivisiin tunteisiin kuluttaa ehkä huomaamattakin voimavaroja. Läpikäymätön suru ei häviä itsestään, se koteloituu ja alkaa myöhemmin oireilla tavalla tai toisella. Huomaan joskus miettiväni, kuinka paljon esimerkiksi masennuksen taustalla löytyy läpikäymätöntä surua ja vaikeita menetyksiä, joissa on jäänyt liian yksin jaksamatta hakeutua avun piiriin.

Surutyö on polku, jolla luopumista tehdään askel kerrallaan. Matkakumppaneina ja oppaina ovat vaihtelevat olot ja tunteet. Ne viitoittavat tietä. Välillä tarvitaan puhumista, välillä kyyneleitä, joskus vain hiljaisuutta tai vaikkapa kävelyä luonnossa. Surun polku voi olla pitkä ja mutkikas, mutta se päättyy, kun määränpää on saavutettu. Menetys on alkanut saada uusia merkityksiä. Surun tunteet antavat tilaa toisenlaisille tunteille: kaipaukselle, rakkaudelle, ilolle, vapaudelle ja voimaantumiselle. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.